Lajihunajat

Lajihunajat ovat hienoja erikoishunajia, joita mehiläiset keräävät hyvissä olosuhteissa yhden kasvilajin kukinnoista tai tietynlaiselta kasvupaikalta. Keski-Euroopassa pitkä kasvukausi mahdollistaa eri kasveista kerättävän sadon korjaamisen erikseen ja siellä lajihunajien tuotanto onkin merkittävä osa hunajamarkkinoita. Suomen lyhyessä kesässä lajihunajien kerääminen vaatii erityisiä järjestelyjä ja paljon kasvien ja mehiläisten tuntemusta. Kiinnostus lajihunajiin on viime vuosina kasvanut sekä kuluttajien että tuottajien keskuudessa.

Suomessa tuotettavia lajihunajia

SML:n lajihunajaoppaassa on kuvattu 14 erilaista lajihunajaa, joita Suomen olosuhteissa voidaan kerätä. Joitakin lajihunajia saadaan joka vuosi, joidenkin satoa saadaan vain sellaisina kesinä, jolloin sääolosuhteet ovat sopivat.

Lajihunajien kerääminen vaatii osaamista ja erikoisjärjestelyjä. Monet lajihunajien tuotantoon erikoistuneet tarhaajat käyttävät esimerkiksi pienenpää kakkukokoa lajihunajan keruualueilla olevissa pesissä, jotta mehiläiset ehtivät myös peittää pesään saadun lajihunajan.

Vadelma – niin metsässä kasvava kuin viljeltykin – on Suomen yleisimpiä hunajasatokasveja. Niinpä Suomen yleisin lajihunaja lienee vadelmasta saatava hunaja, mutta harvat tarhaajat korjaavat sitä erikseen, koska se tulee pesään alkukesästä, jolloin mehiläiset käyvät myös paljon muissakin satokasveissa.

Peltoviljelyksiltä voidaan kerätä rypsi-, apila-, tattari- ja kuminahunajaa. Suurilta, kylvetyiltä viljelyksiltä lajihunajan kerääminen onkin helpompaa, koska niillä kukinta alkaa ja loppuu suunnilleen samaan aikaan, jolloin hunajasato on helpompi erottaa muista kasveista saadusta sadosta.

Metsäalueilta voidaan kerätä monenlaisia lajihunajia. Näitä ovat kanerva-, horsma-, puolukka- ja mesikastehunaja. Näiden kasvien meden tuotanto riippuu paljon kesän sääoloista ja näitä hunajia ei saada kerättyä joka vuosi.

Alkukesästä monilla alueilla saadaan pesään lähes puhdasta voikukkahunajaa. Aikaisin keväällä pesiin tulevaa pajuhunajaa otetaan harvoin peisistä pois, sillä kesän alussa pesä tarvitsee kaiken hunaja itselleen yhteiskunnan kehitystä varten.

Tietynlaiselta kasvupaikalta kerätyistä lajihunajista ovat esimerkkinä hillasuon (suolta kerätty) ja alkukesän hunajat. Näissä ei ole määritelty tarkkaan, mistä kasveista hunaja tulee, mutta nimi kuvaa kasvupaikkaa, josta mehiläiset keräävät hunajan. Myös näillä hunajilla on ominainen tuoksu ja maku.

Kaupunkialueilta saadaan kerättyä monenlaisia aromikkaita hunajia, koska siellä kasvaa paljon erilaisia kasveja. Näistä yhtenä esimerkkinä kirpeä lehmushunaja.

Kimmo Kaakisen lajihunajaraportti lajihunajien tuotantomahdollisuuksista Suomessa.

Mehiläispesien siirto-opas lajihunajien tuotannossa käytettävien pesien siirtämisen ohjeistamiseen.

Lajihunajien käsittely ja myyminen

Lajihunajien erottamisessa toisistaan paras työkalu on tarkka haju- ja makuaisti. Kunkin lajihunajan aistinvaraisiin ominaisuuksiin mehiläishoitaja pystyy perehtymään kokemuksen avulla.

Linkoomossa lajihunajat lingotaan ja käsitellään omina erinään, jotta asiakkaalle saadaan mahdollisimman laadukasta lajihunajaa. Lajihunajat purkitetaan yleisesti tavallista pienempiin purkkeihin ja myydään asiakkaille  kalliimpaan hintaan kuin tavallinen monikukkahunaja.

SML:n lajihunajaopas kertoo suomalaisista lajihunajista ja niiden ominaisuuksista.

Tietoa lajihunajien bioaktiivisuudesta löytyy talvipäivien 2018 esityksestä Pohjoismaisten lajihunajien tulehdusta estävät vaikutukset

lajihunajat 2021

Lajihunajien värikirjoa. Kuvassa hillasuon-, mesikaste-, puolukka- ja horsmahunaja. © Virpi Aaltonen / SML